Janne muutti Helsinkiin yhdessä
äitinsä ja Linda-siskonsa kanssa, joka aloitti opinnot jatko-opistossa.
Pikkuveli Christian jäi vielä pariksi vuodeksi Hämeenlinnaan
jatkamaan koulunkäyntiä isoäidin ja tätien hoivissa.
Siirtyminen muutaman tuhannen asukkaan
Hämeenlinnasta noin 60 000 asukkaan Helsinkiin tuntui Jannesta
järisyttävältä. Hänen maailmankuvansa oli muuttumassa: August
Strindbergin Röda rummet –romaani oli pyyhkäissyt pois
osan nuoruuden viattomuudesta, ja Janne oli kauhistuttanut tätejään
uskonnonvastaisilla kommenteilla.
Pian kävi selväksi, että Janne
ei viettänyt aikaansa lainkaan yliopistolla. Kaiken mielenkiinnon
vei Helsingfors Musikförenings Musikinstitut eli Helsingin musiikkiopisto,
jonka Martin Wegelius oli perustanut 1882.
Viulutunneilla Jannea opetti Mitrofan
Wasiljeff, joka piti oppilastaan ”musiikkinerona”. Janne sai opetella
heti ensimmäisenä syksynä Viottin ja Roden konsertot. Teoriassa,
kontrapunktissa ja harmoniaopissa häntä ryhtyi opettamaan itse
Martin Wegelius. Rehtori innostui nopeasti oppilaastaan, joka
oli kirjoittanut jo koko joukon kamarimusiikkiteoksia. Vähitellen
teoriatunneista kehittyi sävellystunteja, joissa Wegelius sanoi
oppivansa Sibeliukselta yhtä paljon kuin tämä häneltä.

Martin Wegelius 1846-1906,
Sibeliuksen opettaja
Kevätlukukaudella 1886 Sibelius
ryhtyi käyttämään merikapteenisetänsä käyntikortteja. ”Jean on
nyt minun musiikkinimeni”, hän kirjoitti Pehr-sedälleen 31. maaliskuuta.
Yliopistoon hänet liittivät enää viulistintehtävät Richard Faltinin
Akateemisessa orkesterissa.

Sibeliuksen viulistintaidot huomattiin:
27. toukokuuta 1886 hän soitti Davidin e-mollikonserton tohtori
Paulus Leontjeffin tyttären Antonien pianosäestyksellä opiston
kevätnäytteissä. Hän sai Nya Pressenissä kriitikko Karl Flodinilta
kehuja "pitkälle viedystä tekniikasta". Kevättodistukseen Sibelius
sai rivin kymppejä, tosin pianonsoitossa oli tyytyminen seiskaan.
Musiikkiopiston kevätretkellä Wegelius piti Sibeliukselle puheen
ja sanoi toivovansa, että tämä pystyisi saavuttamaan sen kaiken,
mistä Wegelius oli vain uneksinut.
Musiikkiopiston tähti otti uuden
roolin toisena lukuvuonna: hän alkoi esittää suurta taitelijaa
ensimmäistä vuotta opiskelevalle Adolf Paulille, josta tuli hänen
läheisimpiä ystäviään. Kuvaan kuuluivat nyt sikarit, alkoholi
ja suuret sävellyssuunnitelmat.
Syyskaudella 1886 hän esiintyi
neljästi, esimerkiksi Bériotin viulukonserton no 7 solistina 6.
marraskuuta ja Vieuxtempsin Balladin ja Poloneesin solistina 16.
joulukuuta. Säestyksestä huolehti Antonie Leontjeff. Kevätlukukaudella
1887 Janne esiintyi ahkerasti kamarimuusikkona, mutta viuluvirtuoosin
unelmat kokivat kolauksen. Mendelssohnin konserton andante ja
finaali epäonnistuivat konsertissa, ja Richard Faltin moitiskeli
kritiikissään ohutta ja epäpuhdasta sointia.
Tämän pidemmälle Sibelius ei viulutaiturina
päässyt. Hän soitti kuitenkin edelleen ahkerasti orkestereissa
sekä kamarimusiikkikokoonpanoissa. Viulunsoiton opettajaksi tuli
Hermann Csillag, joka kutsui hänet opiston jousikvartetin kakkosviulistiksi.
Kotonaan Sibelius soitti Helsinkiin muuttaneen Christian-veljensä
sekä Richard Faltin nuoremman ja Ernst Lindelöfin kanssa kvartetissa,
joka ehti opintovuosina harjoitella suurimman osan Haydnin jousikvartetoista
sekä Mozartin ja Beethovenin kvartettoja.
Keväällä 1888 Wegelius ja Sibelius
sävelsivät yhdessä musiikin Gunnar Wennerbergin Näkkiin.
Richard Faltin vanhempi kirjoitti kritiikissään, että Sibelius
kiinnosti säveltäjänä vielä enemmän kuin viulutaitelijana. Toukokuussa
1888 jousikvartetto eli teema ja muunnelmia cis-mollissa otettiin
hyvin vastaan. Nya Pressenin kriitikko Karl Flodin ylisti "kaunista
teoreettista kykyä ja huomattavaa mielikuvitusvoimaa".
Kesällä Loviisassa Sibelius sävelsi
varhaistuotantonsa parhaisiin kuuluvan kamarimusiikkiteoksen,
Loviisa-trion C-duurissa pianolle, viululle ja sellolle. Tässä
vaiheessa Helsingin musiikkipiireille oli käynyt selväksi, että
Sibeliuksesta tulisi ensisijaisesti säveltäjä, ei viulutaiteilija.
Syksyllä 1888 musiikkiopistoa kohtasi
onnenpotku, kun Wegelius houkutteli pianonsoitonopettajaksi itsensä
Ferruccio Busonin, tulevan mestaripianistin, säveltäjän ja kapellimestarin.
Nuori virtuoosi tutustui Sibeliukseen, musiikkiopiston toiseen
tähteen Armas Järnefeltiin sekä Adolf Pauliin. Busonin Lesko-koiran
mukaan toveripiiri kutsui itseään leskoviiteiksi ja vietti aikaansa
Busonin asunnossa ja Helsingin kahviloissa.

Ferruccio Busoni (1866-1924)
Busoni rohkaisi Sibeliuksen sävellystyötä.
Syksyllä Sibelius saikin ensimmäistä kertaa sävellyksensä julki.
Kyseessä on Serenadi Runebergin sanoihin. Se julkaistiin
Det sjungande Finland II -vihossa.
Syksyllä 1888 tapahtui muutakin
merkittävää. Musiikkiopistossa tutuksi tullut Armas Järnefelt
vei Sibeliuksen perheensä vieraaksi, ja Janne tapasi tulevan puolisonsa.
17-vuotias Aino Järnefelt oli muuttanut
äitinsä Elisabeth Järnefeltin ja siskonsa Ellin mukana Helsinkiin
Resvoyn taloon osoitteeseen Mikonkatu 17. Ainon äiti Elisabeth
oli baltialaista vapaaherrasukua, tyttönimeltään Clodt von Jürgensburg.
Hän oli kasvanut Pietarissa ja hänen äidinkielensä oli venäjä.
Ainon isä Aleksander taas oli Kuopion läänin maaherra, joka oli
saanut siirron maaherraksi Vaasaan. Aleksander ja Elisabeth olivat
molemmat kiihkeitä fennomaaneja. Elisabeth oli opetellut suomen
kielen, jota hän puhui viehättävällä korostuksella.
Armas Järnefelt muisteli myöhemmin,
että Aino jäi kuuntelemaan poikien soittoa, jolloin hämääntynyt
Sibelius teki virheen ja nousi pyytämään sitä anteeksi Ainolta.
Katseet kohtasivat, ja nuoret ihastuivat hetkessä toisiinsa. Ainon
itsensä mukaan hän oli jopa tanssinut musiikin tahtiin, kunnes
Sibeliuksen "kiinteä, kiihkeä katse" vangitsi hänet.
Viimeisenä musiikkiopistokeväänään
1889 Sibelius vietti runsaasti aikaa Järnefelteillä. Hän tutustui
Armaksen veljiin, joista Eero opiskeli taidemaalariksi ja Arvid
oli suunnittelemassa uutta suomenkielistä sanomalehteä yhdessä
kirjailija Juhani Ahon ja päätoimittaja Eero Erkon kanssa. Sibelius
ajautui näin Helsingin Sanomien edeltäjän Päivälehden ”piiriin"
jo ennen lehden ensimmäisen numeron ilmestymistä marraskuussa
1889.
Päivälehden tulevat tähtitoimittajat muokkasivat nuoren Sibeliuksen
mieltä suomen kielen merkitystä korostavaan ja kulttuurisesti
edistykselliseen suuntaan. ”Olin melkein 'svekomaani', kunnes
Päivälehden piiri herätti minussa uuden mielen”, Sibelius muisteli
myöhemmin.
Sibeliuksen opinnot Helsingissä
kruunautuivat kahdella kamarimusiikkityöllä, sarjalla viululle,
alttoviululle ja sellolle sekä jousikvartetolla a-molli. Sarja
sai kantaesityksensä 13. huhtikuuta 1889. Se antoi kriitikkojen
mukaan aihetta "mitä rohkeimpiin toiveisiin". A-molli-kvarteton
esitys oli vielä yksimielisempi arvostelumenestys. "Hän on yhdellä
iskulla liittynyt niiden ensi riviin, joille on uskottu suomalaisen
luovan säveltaiteen tulevaisuus", kirjoitti Karl Flodin Nya Pressenissä.
Esitys oli suomalaisille niin suuri elämys, että esimerkiksi Helsingin
musiikkiyhdistyksen juhlittu kapellimestari ja säveltäjä Robert
Kajanus väitti luopuvansa saman tien omasta säveltäjätyöstään.
Kajanus jatkoi toki säveltämistä, mutta maailmanmaineensa hän
loi Sibeliuksen musiikin esitaistelijana ja ensimmäisenä levyttäjänä.
Sibelius oli nyt suomalaisen musiikin
suurin lupaus. Nuori säveltäjä sai 2000 markan apurahan päästäkseen
syksyllä Berliiniin opiskelemaan. Summa vastaa noin 8000 euroa
nykyrahassa.
Samalla yksityiselämässä oli tapahtunut
väliaikainen muutos. Orastava romanssi Aino Järnefeltin kanssa
ei edennyt, sillä Sibelius heilasteli keväällä ja alkukesällä
musiikkiopistossa tapaamansa Betsy Lerchen kanssa ja sävelsi hänelle
repäisevän valssin. Suhde Betsyyn päättyi nopeasti, mutta Aino
ja Janne eivät ehtineet sopia välejään. Berliinin opiskeluvuonna
he eivät olleet kirjeenvaihdossa.