Sodan päätyttyä Sibelius pääsi jälleen
johtamaan myös ulkomaille. Kesällä 1919 hän
johti toisen sinfoniansa Kööpenhaminassa Pohjoismaisen
musiikin päivillä. Vanhan suosikkiteoksen harjoittaminen
sujui vaikeuksitta, ja menestys oli hyvä. ”Hänen
korkea pitkä hahmonsa taipuu orkesterin ylle… Hänen
tahtipuikkonsa on todellinen Mooseksen sauva, joka iskee vettä
kalliosta…Kun hän seisoi siinä eilen orkesterin
edessä, hän muistutti melkein taikuria, joka manaa pahoja
ja salaperäisiä henkiä. Nerous painoi leimansa
eilisillan tunnelmaan”, Charles Kjerulf kirjoitti.
Marraskuun
lopulla Sibelius esitteli vihdoin viidennen sinfonian kolmannen
ja lopulliseksi jääneen version Helsingissä. Suosionosoitukset
olivat jopa nirson säveltäjän itsensä mielestä
”ainutlaatuiset”. Vihdoinkin vuosien painin vaatinut
mestariteos oli valmis.
Jo
seuraavassa kuussa säveltäjän alkoholinkäyttö
oli kuitenkin aiheuttaa katastrofin. Kyseessä oli Stenmanin
taidepalatsin vihkiäiset, eikä Sibelius ilmeisesti ottanut
pientä johtamistehtäväänsä kovin vakavasti.
”Orkesteri
ja kuoro esittivät Sibeliuksen tapausta varten säveltämän
juhlakantaatin [Scène pastorale, joka sai muokkausten
jälkeen nimekseen Autrefois] mestarin itsensä
johtamana”, Eino Krohn on kirjoittanut. ”Tämä
tärkeä ohjelmanumero oli kuitenkin vaarassa menettää
suurimman loistokkuutensa, Sibeliuksen henkilökohtaisen läsnäolon
orkesterin ja kuoron johtajana. Tuntia ennen tilaisuutta saatiin
näet tietää, että maestro oli hävinnyt
teille tietymättömille. Onneksi hänet ponnekkaan
etsiskelyn jälkeen vihdoin löydettiin Catanista tai
Angleterrestä, mutta siksi väsyneenä, että
hänen esiintymisensä näytti mahdottomalta. Gösta
Stenman sai kuitenkin hankituksi jostain puolikkaan samppanjaa.
Tyhjennettyään sen Sibelius oli loistokunnossa ja johti
virkeänä kantaattinsa, jopa orkesterin myöhemmin
soittaman toisenkin ohjelmanumeron.”
Hyvinä
päivinään hän johti kuitenkin jo jopa paremmin
kuin ystävänsä Robert Kajanus – näin
ainakin innokkaan kuorolaulajan Armi Klemetin mielestä.
”Kuorolaisten
kannalta katsottuna oli hyvä johtaja ensi sijassa sellainen,
joka löi tahtia selvästi niin että tiesi, koska
esim. on yksi ja koska kolme, ja jonka merkkeihin pääsisääntulossa
voi luottaa”, Klemetti selitti.
”Kaikki
muu tuli sitten lisäksi, taiteellisuus, henki ja sen semmoinen,
mutta se taas ei kuulunut meihin. Kajanuksen johtoa ei ollut aina
helppo seurata. Hän oli tottunut orkesteriin, johon kuului
rutineerattuja ammattisoittajia, mutta me olimme kaikki amatöörejä.
Kajanuksella oli elegantit liikkeet, mutta ne eivät olleet
täsmällisiä, vaan pikemminkin 'uivia'. Schnéevoigtia
oli kyllä paljon helpompi seurata, samoin Sibeliusta, joka
oli erittäin täsmällinen antaessaan sisääntulomerkkejä
ja muuten rauhallinen.”
Myös
Aino Sibelius piti puolisonsa johtamistyylistä. "Kajus
oli detaljeissa erinomainen, aivan suurenmoinen hienoissa pianissimoissa,
mutta sinä teet kaikki paljon enemmän 'grandiöst'",
Aino kirjoitti 1920-luvulla miehelleen.

Jean
Sibelius kapellimestarina teollisuusmessujen avajaisissa kesällä
1920.
Vuonna
1921 Sibelius vieraili viimeisen kerran Britanniassa. Runsaan
kuukauden aikana helmi-maaliskuussa hän ehti johtaa useilla
paikkakunnilla. Heti alkuun Lontoon Queens’s Hallissa koettiin
triumfi. "Minulla oli mielestäni loistava menestys.
V (viides sinfonia) on mestariteos. Orkesteri aplodeerasi. Yleisö
huusi minut esiin 5 kertaa", Sibelius kirjoitti puolisolleen.
Kiertue jatkui Bournemouthin ja pienempien Lontoon-konserttien
kautta Birminghamiin, jossa nuori Arthur C. Rankin seurasi kapellimestarisäveltäjää
tarkasti ja kirjoitti vaikutelmistaan vuosikymmeniä myöhemmin
Simon Rattlelle.
”Sadun
lopun lähestyessä, lautasten iskun jälkeen, tapahtui
jotain yllättävää”, Rankin muisteli.
”(Appleby) Matthews ryntäsi Sibeliuksen luokse ja ilmeisestikin
väitteli hänen kanssaan siitä, että Sibelius
ei hidastanut loppuosassa, kuten jotkut kapellimestarit tekevät.
Olen kuullut, että tällainen tapa on edelleen varsin
yleinen. Alex Cohen, orkesterin konserttimestari, piti jalkojaan
kapellimestarin korokkeella, mikä oli kovin sopimatonta.
(...) Sibelius johti [kolmannen] sinfonian hitaan osaan suunnilleen
samassa tempossa kuin tekin [Simon Rattle]. Mielestäni tämä
on tärkeää, koska se tuo avaruutta, joka jäisi
puuttumaan (jos osa johdettaisiin nopeammin)."
26.
helmikuuta Sibelius johti jälleen Lontoossa, tällä
kertaa neljännen sinfoniansa. ”Sibeliuksen persoonallinen
tulkinta teki syvän vaikutuksen”, Newmarch totesi.
”Busoni soitti tässä konsertissa ja oli myös
aamun harjoituksissa. Minulla oli onni istua hänen lähellään,
ja hänen kommenttinsa ystävän sävellyksestä
olivat kiihkeän innokkaita.”
Newmarch
kertoi, kuinka yleisö väitteli innokkaasti neljännen
sinfonian merkityksestä. Kun yksi kehui sinfonian kauneutta
ja toivoi teoksen välitöntä toistamista, toinen
toivoi Sibeliuksen palaavan kaukaiseen kotimaahansa mahdollisimman
nopeasti ja unohtuvan sinne. The Times-lehden mukaan neljännen
sinfonian finaalin jälkeen "kuului joitakin hajanaisia
läpsytyksiä, jotka juuri ja juuri täyttivät
säädyllisyyden vaatimukset, mutta ei enempää".
Toimittaja ymmärsi kuitenkin, että kyseessä oli
loistava teos, jonka "hienous on sen askeettisuudessa".
Sibelius
johti helppotajuisempia kappaleitaan vielä kahdessa sunnuntaikonsertissa
ja kävi niiden välissä johtamassa Manchesterissa,
jonka Free Trade Hall oli Newmarchin mukaan ”ääriään
myöten täynnä”. Säveltäjä
sai ”valtavat suosionosoitukset”.
Lontoossa
Sibelius ihasteli vastaanottoa Helsingin Sanomien kirjeenvaihtajalle.
”Sain sen käsityksen, että mielenkiinto sinfoniojani
kohtaan on täällä kaswamassa. (…) tulewana
wuonna minulla onkin luultawasti uusi matka edessä."
Sibelius
jatkoi Bergeniin Norjaan, jossa päänumerona oli toinen
sinfonia. ”Suuria liikkeitä ei nähty. Ei, hän
johti kevyesti ja sirosti. Elegantein tahdinlyönnein ja päättäväisellä
vasemmalla kädellään hän sai esille sen minkä
halusikin”, Morgenavisenin kriitikko ihasteli. ”Orkesteri
noudatti hänen pienintäkin viitettään. Nyansoinnille
antoi leimansa täsmällisyys ja hienous”.
Ennen
konserttejaan Kristianiassa Sibelius keskittyi yltiömäiseen
juhlimiseen, joka vaati lopulta veronsa. Sibelius johti nykyisessä
Oslossa kolme loppuunmyytyä konserttia, mutta Aftonpostenin
Hjalmar Borgström mainitsi, että Halvorsen ja Schnéevoigt
olivat esittäneet ensimmäisen sinfonian paremmin. Itse
sävellyksiä - myös Aallottaria ja jopa
Valse lyriqueta - kiiteltiin hurmioituneesti.
Keväällä
1921 Sibelius johti jälleen Pohjoismaisen musiikin päivillä,
jotka pidettiin tällä kertaa Helsingissä. Juhliminen
vaati jälleen verojaan. Lemminkäinen palaa kotitienoille
oli osa ylipitkää avajaiskonserttia, eikä esitys
innostanut kriitikkoja. Päätöskonsertissa hän
johti kriitikkojen mielestä ”tarmokkaasti ja ilmeikkäästi”,
mutta säveltäjä Sverre Jordanin mukaan tämäkin
esitys oli hieman epäonninen. ”Sibelius ei ollut parhaimmillaan.
Hän sanoi myöhemmin, että kenraaliharjoitus ja
konsertti samana päivänä olivat liikaa hänen
hermoilleen.”
Vaikuttaa
siltä, että Sibelius tuli näinä vuosina yhä
tyytymättömämmäksi rooliinsa kapellimestarina.
Marraskuussa 1921 hän johti Öisen ratsastuksen ja
auringonnousun ja kuvitteli Kajanuksen orkesterin kääntyneen
häntä vastaan. ”Orkesteri koostuu kahdesta elementistä,
joista toinen on minun puolellani, toinen minua vastaan. Jälkimmäiseen
ryhmään kuuluvat olivat suorastaan epäkohteliaita,
erityisesti (soolosellisti Ossian) Fohström. Pitääkö
minun nyt sulattaa kaikki tämä ja antaa kaiken olla
sillään vai onko minun puututtava asiaan?” hän
pohti päiväkirjassaan.
Samaan
aikaan Sibeliuksen maine maailmalla kasvoi kohisten: Busonin ja
Henry Woodin kaltaisten pioneerien lisäksi myös Toscanini,
Munck, Stokowski, Monteux ja Hermann Scherchen johtivat hänen
teoksiaan. Stressaava kapellimestarityö oli pakollista enää
vain velkataakan vähentämiseksi.
Seuraava
todella merkittävä esiintyminen kapellimestarina oli
kuudennen sinfonian kantaesitys Helsingissä 19. helmikuuta
1923. Ohjelma oli groteski: alkupuolella kepeitä ja viihteellisiä
uusia pikkukappaleita kuten Suite caractéristique,
joiden ”jazz-sävyjä” Sibelius korosti kriitikko
Evert Katilan mukaan rennoin ja keikistelevin lanneliikkein. Loppupuolella
kuultiin sitten kuudes sinfonia, mitä syvällisin ja
vakavin mestariteos.
Olivatko
lanneliikkeet alkoholin inspiroimia? Jos näin oli, säveltäjä
teki viisaasti ottaessaan vaimonsa mukaan viimeiselle laajalle
kiertueelleen Euroopassa. Aino Sibelius hillitsi miehensä
juhlimista, ja konsertit sujuivat Tukholmassa hyvin. Sibelius
johti kaupungissa ensimmäistä kertaa.
”Hän ei heiluta tahtipuikkoa tavallisten kuolevaisten
tapaan, hänen johtamistyylinsä ei rakennu ylväistä
eleistä ja mielistelevistä liikkeistä; lyhyin ja
selkein lyönnein hän ilmaisee sen, mitä hänellä
on sydämellään, sytyttää soittajiston
ja innoittaa sen suurtekoihin. Tuskin koskaan aiemmin Konserttiyhdistyksen
orkesteri on soittanut intensiivisemmin”, Svenska Dagbladetin
William Seymer kirjoitti.
Säveltäjän
vaimo oli riemuissaan. Varsinkin toinen sinfonia oli ollut menestys,
ja muusikot saattelivat Jeanin autoon huutaen ”mestari,
mestari”. ”Janne on johtanut aivan suurenmoisesti,
kaikki kaikunut kirkkaasti ja ymmärtämys ollut suuri
sekä yleisössä että orkesterissa”, Aino
kirjoitti.
Roomassa
Sibelius käytti paikallista kapellimestaria harjoittajana
ja johti vain kenraaliharjoituksen ja konsertin itse. ”Monia
kohtia jouduttiin toistamaan, ja koko puuha tuntui hieman häiritsevän
ja ärsyttävän Sibeliusta; hänestä sanottiinkin,
ettei hän pitänyt johtamisesta”, suomalainen Edvard
Gummerus on muistellut kenraaliharjoitusta. Konsertti ei ilmeisesti
ollut parasta Sibeliusta. Il Mondo moitiskeli ohjelmistovalintaa
ja sanoi konsertin väsyttäneen kuulijoita.
Göteborgissa
Sibelius valloitti täysin orkesterin muusikot, mutta antoi
samalla kuoliniskun kapellimestarinuralleen. Ensimmäinen
ilta esitteli viidennen ja kuudennen sinfonian sekä Pohjolan
tyttären. Konsertti oli täydellinen menestys, mutta
alkoholi maistui nyt säveltäjälle vaimon läsnäolosta
huolimatta, olihan pitkä kiertue aivan lopuillaan.
”Pappa
on harjoittanut hyvin hyvästi, on hyvin rauhallinen ja koko
helsinkiläinen nervosité [hermostuneisuus] on poissa.
(...) Konsertti eilen oli suurenmoinen. Kaikki meni mainiosti
ja ilta vietettiin suurin elein myöhään yöhön.
Aamulla 9 alkoi sitten uusi harjoitus. Tänä iltana konsertti.
Pappa on briljanti”, Aino Sibelius kirjoitti.
Sibelius
lähti aamuharjoitusten jälkeen loiventamaan krapulaansa.
Hänet löydettiin vasta iltakahdeksan jälkeen ravintolasta
popsimassa ostereita ja juomassa samppanjaa. Humaltunut Sibelius
kiikutettiin konserttitaloon, ja hän pääsikin korokkeelle
ajoissa - mutta löi esityksen poikki muutaman tahdin jälkeen
luullen ilmeisesti, että kyseessä on harjoitus. Hänen
puolisonsa häpesi.
”Minun korvissani kaikki soi yhtenä kaaoksena, olin
kuin kuolemanhädässä”, Aino Sibelius muisteli
myöhemmin.
Ohjelmassa
oli taas esimerkiksi toinen sinfonia, jonka säveltäjä
toki osasi pienessä sievässäkin. Suosionosoitukset
olivat valtavat, ja orkesterin muusikoille jäi hänestä
hyvä muisto.
”Niiden
nykysäveltäjien joukossa, jotka osaavat johtaa orkesteria,
ansaitsee Jean Sibelius epäilemättä kunniapaikan”,
Gustaf Gille muisteli. Gillen analyysi on erittäin yksityiskohtaista:
”Jo
ennen kuin hän nosti tahtipuikkonsa, olimme silmänräpäyksessä
ymmärtäneet, että tämä innostava persoonallisuus
osasi johtaa orkesteria. Muutaman tahdinlyönnin
jälkeen meille oli selvää, että edessämme
ei ollut ainoastaan synnynnäinen säveltäjä,
vaan myös suurten mittojen orkesterijohtaja. Tosin hän
johti vain omia sävellyksiään, mutta niin
voi johtaa vain, jos on saanut orkesterinjohtamisen lahjan.
Sibelius kuljettaa tahtipuikkoaan suvereenilla arvokkuudella.
Hänen tahdinlyöntinsä on selkeää ja helposti
seurattavaa, elekielensä täsmällistä pienimpiä
detaljeja myöten, joten meillä ei ollut pienintäkään
vaikeutta ymmärtää häntä. Harvoin esimerkiksi
minä olen kokenut niin äärimmäisiä yksityiskohtien
vivahteikkuutta kuin Jean Sibeliuksen johtaessa. Hän sai
aikaan mitä ihmeellisimpiä pianissimoja - niin hiljaisia,
että katsomossa tuskin edes huomasi orkesterin soittavan
- kunnes seuraavalla hetkellä tuli esiin fortissimo, joka
sai taiteemme vanhan temppelin melkein natisemaan liitoksistaan.
(...) Göteborgin orkesteri on ennen ja jälkeen Sibeliuksen
vierailun esittänyt hänen teoksiaan. Tosiasiaksi jää,
että vaikka orkesteri on aina ollut kyvykkäiden kapellimestarien
käsissä, ei se koskaan ole pystynyt tulkitsemaan Sibeliuksen
sävellyksiä niin kuin säveltäjän johdolla
tapahtui. Muiden kapellimestarien johtaessa monet pienet yksityiskohdat
häviävät täysin kuuluvilta, sen saimme hänen
johtaessaan huomata.”
Göteborgin
tapaus jäi hiertämään puolisoiden välejä.
Aino sujautti lopulta kirjelapun puolisolleen Ainolassa. Siinä
hän totesi, ettei hän voinut enää seurata
Jeania kapellimestarikiertueille, koska ei kestänyt tämän
esiintymistä humalatilassa.
”Joskin
johtaessasi tuntuu kaikki menevän silloin loisteliaammin,
ei asia ole niin. Tarkempi kuulija kyllä eron huomaa ja silloin
tuntuu se rikokselta omia kalliita sävellyksiäsi kohtaan.
En voisi tulla kanssasi Ruotsiin, sillä en voisi kärsiä
enää mitään senkaltaista ja huomaan ettet
enää vähääkään pane arvoa ainoan
oikean ystäväsi neuvoille”, vaimo kirjoitti.
Aino
Sibelius ei todellakaan seurannut säveltäjää
Ruotsiin Sibeliuksen tehdessä toisen ja viimeisen johtamismatkansa
Tukholmaan maaliskuussa 1924. Mukana oli Fantasia sinfonica
eli tuleva seitsemäs sinfonia, ja teos sai ylistäviäkin
arvoita, vaikka ”orkesterin tarkkuudessa ja selkeydessä
ei ollut erityisempää kiittämistä” ruotsalaiskriitikon
mukaan.
Sibeliuksen
kapellimestariura lähestyi loppuaan Göteborgiin toilauksen
vuoksi. Koska Aino ei enää suostunut tulemaan mukaan
konsertteihin, hän ei voinut johtaa säännöllisesti
Helsingissä. Ennemmin tai myöhemmin vaimon poissaolo
olisi herättänyt kiusallista huomiota.
Poikkeuksen
hän teki maaliskuussa 1925 johtaessaan Morceau romantique
sur un motif de M. Jacob de Julin –sovituksensa Mannerheimin
lastensuojeluliiton juhlassa Helsingissä ilmeisesti suuresti
kunnioittamansa Mannerheimin vuoksi.
Ulkomaille
hän saattoi vielä lähteä ilman vaimoaan: Sibelius
johti Kööpenhaminassa, Malmössä ja vielä
uudelleen Kööpenhaminassa jo loppuvuodesta 1924. ”Minun
on lopetettava johtaminen, sillä saadakseni hermoni rauhoittumaan
minun on nykyään liioiteltava, minkä lääkärikin
hyvin tiesi”, Sibelius tunnusti kirjeessään puolisolleen
lokakuussa konserttien jälkeen.
Tämän
jälkeen esiintymiset kapellimestarina olivat poikkeuksia.
Hän kävi vielä lokakuussa 1926 Kööpenhaminassa
johtamassa mm. viidennen sinfonian. Vaisuhko vastaanotto sai hänet
sydämistymään niin, että järjestäjät
joutuivat maanittelemaan hänet johtamaan myös konsertin
loppupuolen. Hän päätti varsinaisen kapellimestariuransa
kahteen suurimpaan hittiinsä, Valse tristeen ja
Finlandiaan. Vielä kerran myrskyisät suosionosoitukset
hyväilivät häntä onnistuneen orkesterikylvyn
jälkeen.
Sibeliuksella
oli monia hyviä syitä lopettaa kapellimestariuransa.
Vuoden 1925 60-vuotispäivien lahjat olivat lähes kuolettaneet
hänen velkansa, ja vuonna 1927 hän oli jo velaton, nopeasti
vaurastuva mies. Kapellimestarin työhön hän ei
enää nähnyt aihetta, sillä ajan suuret kapellimestarit
johtivat hänen musiikkiaan muutenkin.
”Minun
konserttoni (Wilhelm) Furtwänglerin johtamana merkitsee enemmän
kuin 10 omaa (sävellyskonserttia). Hän on aivan suurenmoinen
orkesterinjohtaja”, Sibelius kirjoitti vaimolleen Berliinistä
1928.
Luopuessaan
kapellimestariudesta Sibelius kuitenkin myös erkaantui orkesterielämän
käytännöllisestä puolesta. Jälkeenpäin
voi todeta, että hän pystyi säveltämään
suuria orkesteriteoksia vain toimiessaan silloin tällöin
myös kapellimestarina. Ainolan hiljaisuus alkoi juuri silloin,
kun hän vetäytyi käytännön muusikontyöstä.