Op.
47 Viulukonsertto d-molli.1. Allegro moderato, 2. Adagio di molto,
3. Allegro ma non tanto. 1. versio 1904; kantaesitys Helsingissä
8.2.1904 (Viktor Novácek, Helsingin filharmonisen seuran
orkesteri, johtajana Jean Sibelius). Lopullinen versio 1905; kantaesitys
Berliinissä 19.10.1905 (Karl Halír, Berliinin filharmonikot,
johtajana Richard Strauss). Pianopartituuri 1905.
Jean
Sibeliuksen viulukonsertto on kaikista 1900-luvun viulukonsertoista
levytetyin ja esitetyin. Lähes jokainen merkittävä
viulisti Jascha Heifetzista lähtien on esittänyt sitä.
Levytyksiä oli 2000-luvun alussa saatavissa yli 50.
Viulukonserton
suunnittelu alkoi jo vuonna 1899. "Olen ajatellut kirjoittaa
viulukonserton. Jos kuninkaan [Kuningas Kristian II -orkesterisarjan]
musiikki menee hyvin, en anna muita vanhoja teoksia kenellekään
[kustantajalle?] ennen kuin ne on muokattu perusteellisesti",
hän kirjoitti Adolf Paulille 2. syyskuuta. Seuraava maininta
viulukonsertosta löytyy kesältä 1902 Axel Carpelanin
kirjeestä serkulleen Lydia Rosengrenille:
"Neljä
uutta laulua on syntymässä: Vilse (Tawaststjerna), Soluppgång
(Tor Hedberg), Lasse liten (Topelius) ja Var det en dröm
(Wecksell). Luulen, että nämä laulut merkitsevät
suurta askelta edellisiin verrattuna, varsinkin Wecksellin ihana
runo on kääntynyt säveliksi tavalla, jonka luulisi
vaikuttavan mitä laajimmin. Kaksi muuta laulua julkaistaan
joulukalenterissa. Hän on myös luonnostellut balladia
eli loitsua (Kanteletar) sopraanolle ja suurelle orkesterille
(rouva Ekmanille, joka syyskonsertissaan laulaa neljä hänen
lauluistaan). On myös 20 numeroa balettiin, josta teksti
valitettavasti puuttuu ja viulukonsertto orkesterin kanssa ja
suuri fantasia orkesterille on luonnosvaiheessa samoin kuin vihollinen
pianoteoksia, jotka julkaistaan jouluna. Näet siis, että
hän käyttää aikansa tarkasti. Sen jälkeen
hän aloittaa jousikvarteton säveltämisen."
Vain
hieman myöhemmin Sibelius itsekin kirjoitti konsertosta.
"Olen saanut ihania teemoja viulukonserttiin", hän
paljasti Ainolle 18. syyskuuta. Pian edessä oli kuitenkin
muutto maalta Helsinkiin. Sibeliuksen työnteko häiriytyi
ja alkoholi oli parin vuoden ajan suoranainen terveysriski.
Syksyllä
1903 säveltäjä ilmoitti omistavansa konserton tuttavalleen
Willy Burmesterille, joka oli aikanaan soittanut Kajanuksen orkesterin
konserttimestarina ja tehnyt sen jälkeen Keski-Euroopassa
suurta uraa viuluvirtuoosina. Joulukuussa 1903 säveltäjä
saattoi ilmoittaa Carpelanille, että kaksi osaa konsertosta
oli täysin valmiina ja kolmannen osan orkestrointi vielä
tekemättä. "Klo on nyt 5 aamulla ja silmät
pyrkivät painumaan kiinni", työvireeseen päässyt
säveltäjä kirjoitti.
Vuoden
1904 alussa Sibelius sävelsi konserttoa kuin riivattuna,
soittaen itse aiheita viulullaan päivät ja yöt.
Aino Sibelius kuvasi sävellystyötä Axel Carpelanille.
"Janne
on ollut tulessa koko ajan (ja minä myös!) ja on tälläkin
kertaa taasen ollut 'embarras de richesse' [runsauden pula]. Hänellä
on semmoinen paljous aiheita käymässä päälle,
että hän on ollut kirjaimellisesti pyörällä
päästään. Yöt läpeensä hän
valvoo, soittaa ihmeen kauniisti, ei voi tempautua irti ihastuttavista
sävelistä - hänellä on ideoita niin että
sitä ei uskoisi. Ja kaikki aiheet niin kehityskelpoisia,
täynnä elämää.
Mutta jos olen tästä kaikesta nauttinut, niin olen minä
kärsinytkin, ymmärtäkäähän Axel,
naisen aivot eivät jaksa kestää taitelijan - luovan
sellaisen - aaltoja, jotka toisinaan käyvät niin hurjina
- niin hurjina että sitä pelkää."
Konserton kantaesitys oli 8. helmikuuta. Viktor Nováček
soitti kantaesityksen, sillä Sibelius ei lupauksistaan huolimatta
odottanut, että Willy Burmester ehtisi esittää
teoksen. Konsertti uusittiin kahdesti. Merikanto kiitteli ulkoa
soittaneen Nováčekin esitystä suorastaan "mestarilliseksi",
mutta totuus taisi olla toinen. Konserttimestari Carl Lindelöfin
mukaan Nováček hidasteli jo harjoituksissa ja marisi
nopeiden juoksutusten vaikeutta. Teos olikin hirvittävän
vaativa.
Toisessa
arvostelussaan Merikanto huomasi, että Nováček
ei sittenkään ollut "mestarillinen" soittaja.
"Burmesterin käsissä se varmaan tekisi suurenmoisen
vaikutuksen (...) Nováček (...) pystyi kuitenkin vaan
osaksi saamaan esitykseen sitä loistavuutta ja säkenöivää
varmuutta, jota tällainen virtuoosinumero ehdottomasti vaatii",
Merikanto kirjoitti.
Kriitikot
suhtautuivat penseästi itse konserttoon. Flodinin mielestä
Sibelius oli antanut periksi sovinnaistaituruudelle ja tämä
"salakari" kaatoi koko aluksen. Uuden Suomettaren Evert
Katila kehui teosta, mutta ehdotti siihen muutoksia. Merikanto
puolestaan ihastui ikihyviksi hitaaseen osaan, mutta piti teoksen
finaalia heikompana ja liian vaikeana. Hän ennusti viulistien
esittävän tulevaisuudessa lähinnä konserton
hidasta osaa.
Burmester
nieli ylpeytensä ja ehdotti, että hän esittäisi
konserton Helsingissä lokakuussa 1904. "Kaikki minkä
25 vuoden konserttikokemukseni, taiteeni, vaistoni tekevät
mahdolliseksi on kokonaan pantavissa tähän teokseen",
Burmester ilmoitti.
Sibelius
päätti kuitenkin vielä muokata teosta. "Viulukonserttoni
minä otan pois; vasta 2 vuoden perästä se ilmestyy.
Ensimmäinen osa on muokattava uuteen uskoon, andanten suhteet
myös ym.", hän kirjoitti Axel Carpelanille kesäkuussa
1904.
Keväällä
1905 toinen, tiivistetty ja hitusen helpompi versio valmistuikin,
mutta Sibelius antoi esityksen Karel Haliřille. Burmester sydämistyi,
eikä koskaan esittänyt konserttoa.
Viulukonserton
uusitun version kotimainen ensiesitys koettiin 12. maaliskuuta
1906. Solistina oli latvialainen H. Grevesmühl ja johtajana
Robert Kajanus. Flodin oli edelleen penseä, eikä uskonut
viulukonserton saavuttavan maailmansuosiota. Konsertto oli hänen
mielestään "harmaata harmaassa, rapsodinen venytetystä
muodostaan huolimatta".
Otto
Kotilainen puolestaan ymmärsi, että konsertto on uusitussa
muodossaan "merkkiteos":
"Se on tykkänään poikkeawa yleensä wiulukonserttien
laadusta, se murtaa uran pois tawallisista 'hywistä ja kauniista'.
Mielemme tekisi sanomaan, että se ei ole wiulukonsertti,
waan kokonaisuudessaan suurenmoinen, wielä mieluummin johonkin
woimakkaan wakawaan ohjelmaan laadittu sinfonia, jossa on wiulullla
hirwittäwän suuri tehtäwä."
Konserton
suosio kasvoi hitaasti parin seuraavan vuosikymmenen aikana. Käänne
tapahtui, kun Jascha Heifetz levytti sen 1930-luvulla ja nosti
teoksen maailmanmaineeseen.
Sibeliuksen
mielestä vuoroaan odotteleva solisti ei yleensä ollut
kovin kiinnostava näky. Niinpä solisti käy heti
asiaan ja esittelee upeasti kaartelevan teeman, joka on täynnä
sibeliaanisia piirteitä doorisesta sävystä lähtien.
Alkuperäinen
versio jatkuu vaikeampana ja moniaineksisempana kuin lopullinen
versio. Alkuperäisversiossa ensiosassa on 542 tahtia, lopullisessa
499 tahtia. Alkuversion ensimmäisen osan toinen, hieman Bach-tyylinen
kadenssi selittää mittojen erot. Kadenssi on hienoa
musiikkia, mutta se ei hieman irrallisena sopinut konserton lopulliseen
versioon.
Alkuperäinen
versio etenee ilman tällaisia rönsyjä. Jännite
syntyy viulutaiturin ja sinfonikon välillä: viuluniekka
Sibelius näkee konsertossa mahdollisuuden purkaa kaikki virtuoosiunelmansa.
Sinfonikko Sibelius taas antaa orkesterille enemmän tärkeää
ainesta kuin mitä perinteisissä taiturikonsertoissa
oli tapana. "Virtuoosinen aines kasvaa orgaanisesti esiin
tematiikasta", Erkki Salmenhaara on kirjoittanut. Jopa soolokadenssi
on ensimmäisessä osassa integroitu kiinteäksi osaksi
arkkitehtonista kokonaisuutta.
Viulu
on eittämättä konserton kuningas: Sibelius riisuu
lopullisessa versiossa orkestraatiota juuri sopivasti niin, että
solisti ei koskaan peity. Kun solisti ajoittain vaikenee, orkesteri
saa esitellä koko soinnillista ja dynaamista rikkauttaan.
Ensimmäisen kerran orkesteri näyttää voimiaan
tummasävyisenä, fagotin ja jousten voimin:

Ote
viulukonserton partituurista.
Breitkopf & Härtel.
Tästä
alkaa komea pääteemaan perustuva ylimeno, joka toisaalta
jo esittelee sivuteeman aineksia. Sivuteeman kvinttihypyt puolestaan
vievät suoraan kohti lopputeemaa. Orgaanisessa kehittelyssä
saumat eivät erotu, Sibeliuksen mestaruus on kiistatonta.
Kehittelyjaksona
on komea soolokadenssi, jossa pääteemaa käsitellään
virtuoosin keinoin. Kaikki kaksoisotteet, asteikkokuviot ja trillit
palvelevat sekä virtuoosin tarpeita että sävellyksen
kokonaisuutta. Pääteemaa kerrataan tummin värein:
viulisti soittaa g-kielellä. Orkesteri jatkaa valtavalla
nousulla ja viulu vastaa siihen. Huilut esittelevät lopputeeman
ja viulisti säestää sitä huimaavin arpeggio-kuluin.
Loppuhuipennuksessa pääteeman aineksista otetaan vielä
kerran kaikki dramatiikka irti.
Toinen
osa, Adagio di molto, muistuttaa eniten alkuperäisversiota.
Sibelius on lähinnä siistinyt hitaan osan solistiosuuden
rönsyjä ja virtuoositemppuja. Pääteeman staattinen
ja sydämellinen kauneus vaatii soittajalta malttia ja koruttomuutta.

Ote
viulukonserton partituurista.
Breitkopf & Härtel.
Samassa
sävyssä jatkuu koko osa. Alkuperäisessä versiossa
tunnelman rikkoo irrallinen virtuoosikulku juuri ennen loppua,
mutta lopullisessa versiossa tunnelma on hillitty ja kauneus rikkumaton:

Ote
viulukonserton partituurista.
Breitkopf & Härtel.
Finaalin
tempomerkinnöistä on puhuttu paljon. Sibelius korvasi
merkinnän Allegro ma non tanto (nopeasti mutta ei liikaa)
Allegrolla ja korosti, että konserton virtuoosiaines tulee
esiin vain, kun finaali soitetaan säveltäjän antamassa
metronomimerkinnässä 108-116. Säveltäjä
hyväksyi toki Ginette Neveun levytyksen hitaankin tempon,
koska viulisti soitti niin hyvin. Nykyisin useilla viulisteilla
menee finaaliin sama aika kuin Neveulla. Näin finaali saattaa
joskus menettää osan lennokkuudestaan. Asiaa eivät
auta hyvää tarkoittaneiden musiikkikirjoittajien luonnehdinnat:
David Tovey kuvaili finaalia mm. jääkarhujen poloneesiksi,
mikä ei taida vastata säveltäjän tarkoitusta.
Se sopiikin hyvin sivuteeman kuvaukseksi, mutta kokonaisuutena
finaali on aivan jotain muuta.

Ote
viulukonserton partituurista.
Breitkopf & Härtel.
Erik
Tawaststjerna näkee rytmiikassa "manausrituaalin"
aineksia. Solisti kehittelee teemasta loistokkaita kuvioita ja
terssikulkuja. Alkuperäisversiossa solisti johdattelee musiikin
tanssilliseen ja Mendelssohnin mieleen tuovaan välikkeeseen,
mutta lopullisessa versiossa tämä parin minuutin irrallinen
välike on poistettu ja orkesteri pääsee esittelemään
sivuteeman varhemmin: