Op.
112 Tapiola, sävelruno. Valmistui 1926; kantaesitys
New Yorkissa 26.12.1926 (New York Symphonic Society, johtajana
Walter Damrosch).
Jean
Sibeliuksen orkesterirunoelmat huipentuvat Tapiolaan vuonna
1926. Kyseessä on Sibeliuksen viimeinen mestariteos orkesterille.
Hän lähettäisi vielä elokuussa 1927 Myrsky-näyttämömusiikista
tehdyt sarjat kustantajalle, mutta sarjat eivät enää
vastaa alkuperäisen näyttämömusiikin herättämiä
odotuksia. Sen sijaan Tapiola on Sibeliuksen omaperäisimpiä
ja taidokkaimpia mestariteoksia, koko 1900-luvun fantastisimpia
sävellyksiä.
Sibelius
oli Myrsky-musiikissaan samaistunut voimakkaasti vanhaan
Prosperoon. Samaistuiko hän myös metsänjumala Tapioon?
Ainakin Granville Bantockin tytär vertaili säveltäjää
ja Tapiota.
"Sibelius
näytti minusta aivan Tapiolta, joka on pohjoisten tarujen
outo kaikkivaltias; 'muinainen, salaperäinen, julmien unien
näkijä', joka hallitsee suomalaisia metsiä. Ehkä
tästä syystä pidän Tapiolaa (se on ehkä
säveltäjän atmosfäärisin sävelruno)
hänen kiinnostavimpana työnään. Se kertoo
musiikin keinoin hänen omasta voimakkaasta, visionäärisestä
ja vangitsevasta hengestään, joka on samaan aikaan verhoutunut
johonkin sanomattoman surulliseen."
Tapiola
oli tilaustyö. Sibelius vastasi tammikuussa 1926 myöntävästi
kapellimestari Walter Damroschille, joka pyysi häneltä
New Yorkiin esitettäväkseen 15-20 minuuttia kestävän
sinfonisen runon. Säveltäjän taloudellinen tilanne
oli jo varsin hyvä, ja hän hemmotteli itseään
matkustamalla Roomaan säveltämään kalevalaista
aihettaan. Matkaan mahtui myös loma Caprin saarella. Rooman-kirjeistä
käy ilmi, että sävellyksen työnimi oli ollut
"The Wood", mutta Aino Sibelius korjasi sen "The
Forestiksi".
Tapiola
valmistui Ainolassa elokuun loppupuolella, mutta syyskuussa Sibelius
sähkötti kustantaja Breitkopf & Härtelille
ja pyysi partituurin takaisin korjauksia varten. Yleensähän
hän oli tehnyt viimeiset korjaukset partituuriin johtamansa
kantaesityksen jälkeen. Nyt sitä mahdollisuutta ei ollut,
sillä Damrosch johtaisi kantaesityksen New Yorkissa.
Korjaustyö
maistui puulta. "Onnettomuudekseni otin vastaan tämän
'tilauksen'. 'Myrsky' ja 'Väinön virsi'
myös 'tilauksia'. Olenko luotu tällaiseen", hän
pohti ja kirjoitti juovansa viskiä.
Sibelius
rohkaistui tekemään vähäiset korjaukset teokseen
käytyään viimeisen kerran ulkomailla johtamassa
orkesteria Kööpenhaminassa. Itsekritiikki ei ollut vielä
kasvanut mahdottomuuksiin. Damrosch sai partituurin marraskuussa,
hyvissä ajoin ennen teoksen kantaesitystä. Kustantajalle
Sibelius lähetti myös luonnoksen, joka selvitti Tapion
asemaa suomalaisessa mytologiassa. Kustantaja muokkasi tästä
nelisäkeisen moton sävellykselle.
Kantaesitys
oli New Yorkissa tapaninpäivänä, eikä menestys
ollut kehuttava. Jopa innokas sibeliaani Olin Downes New York
Timesista oli kummissaan, vaikka kirjoittikin teoksesta arvostavasti.
Vielä vähemmän Tapiolaa ymmärsi New York Herald
Tribunen Lawrence Gilman. "Sibeliuksen mielikuvitus on alkanut
heiketä ja tullut laimeammaksi", hän moitti. Jo
sävellyksen perusaihe oli hänestä heikko ja hedelmätön.
Suomessa
sävellys kuultiin Kajanuksen johdolla 25. huhtikuuta 1927,
yhdessä Myrsky-alkusoiton ja seitsemännen sinfonian
Suomen-ensiesitysten kanssa. Leevi Madetojan mukaan Tapiola
oli "monisärmäinen".
"Milloin
kuuluu metsänhaltijan surumielinen, yhä toistuva huhuilu,
milloin menninkäiset kiivasta karkeloaan pitävät,
milloin taas yksinäinen eräkulkija elämäntuskaansa
taivaita kohti huutaa. Kaunis teos, tekotavallisesti seitsemättä
sinfoniaa lähellä oleva."
Yhtä
runollinen oli Heikki Klemetti. Hänen mukaansa Tapiola
sisälsi"nevan tuoksua", kotkan lentoa, kummia olioita
ja salon rikasta runoutta. Hufvudstadsbladetin Karl Ekman oli
analyyttisin. Hän huomasi Tapiolan "alkumelodiasta"
kehittyvät muunnelmat.
Tapiola
onkin monotemaattinen kokonaisuus. On tosin kiistelty siitä,
onko ydinaihe teema ollenkaan. Erkki Salmenhaaran mielestä
näin ei ole. Aiheesta muotoutuu hänen mukaansa ainakin
neljä keskeistä perusmotiivia, jotka ovat yhteydessä
toisiinsa. Näistä puolestaan muodostuu "kolmisenkymmentä
ilmeeltään mitä karakteristisinta, yksilöllisintä
ja jäljittelemättömästi sibeliaanista sävelmotiivia".
Veijo Murtomäki puolestaan näkee teoksen alussa melodiakulun,
joka synnyttää kaikki teoksenmotiivit ja todistaa tämän
taulukolla (Goss 1993, s. 155). Murtomäki näkee teoksen
avautuvan samaan aikaan sekä sonaattimuodon että variaatioperiaatteen
sovelluksena. Näin Sibeliuksen lause, jonka mukaan Tapiola
on kirjoitettu "sonaattimuotoon" on perusteltu.
Ydinmotiivi
kuuluu heti jousistossa heti teoksen alussa.

Ote
Tapiolan partituurista.
Breitkopf & Härtel.
Puhaltimien
vastaus korostaa tunnelman autiutta. Äkillinen vaskien isku
käynnistää Allegro moderato -taitteen. Moniselitteisyys
jatkuu musiikin häilyessä h-mollin ja gis-mollin välillä.
Gis on tulkittavissa myös h-doorisen asteikon säveleksi.
Puupuhaltimien
vastaus johtaa jaksoon, jolle Sibelius antoi vanhoilla päivillään
ohjelmallisen tulkinnan. Hän kertoi vävylleen Jussi
Jalakselle, että "kohdassa tulevat metsänpeikot
ja -eläimet".

Ote
Tapiolan partituurista.
Breitkopf & Härtel.
Nämä
aihelmat kehittyvät myöhemmin valoisammiksi ja leikillisemmiksi.
Varjot pitenevät, ja fragmenteista kehkeytyy vähitellen
hymnimäisempi jakso, jossa jouset soivat jalosti ja aitosibeliaanisesti
korkeassa rekisterissä hieman seitsemännen sinfonian
tapaan. Vaskien jyrähdys muuttaa tunnelman äkillisesti.
On kuin salama välähtäisi ja ukkonen jyrähtäisi.

Ote
Tapiolan partituurista.
Breitkopf & Härtel.

Ote
Tapiolan partituurista.
Breitkopf & Härtel.
Nyt
käynnistyy vilkkaampi allegro-vaihe. Allegro moderato -taitteessa
pulssi on hitaampi ja syvempi. Lopulta viimeinen suuri nousu käynnistyy.
Jousisoitinten tremolokentät ja vaskien ärjyvät
tehot ovat dramaattisinta ja omaleimaisinta Sibeliusta.

Ote
Tapiolan partituurista.
Breitkopf & Härtel.

Ote
Tapiolan partituurista.
Breitkopf & Härtel.
Jäljellä
on kooda, jossa orkesterin mestari jättää jäähyväiset
lempisoittimelleen - tietämättään. Hän
säveltäisi vielä vuosikymmeniä kahdeksatta
sinfoniaansa. Mutta Tapiola olisi hänen viimeinen
orkesterirunoelmansa, eikä pitkään tekeillä
ollut sinfonia koskaan tyydyttänyt säveltäjää
niin, että hän olisi voinut viimeistellä sitä
julkaistavaksi.
Tapiola
jäi Sibeliuksen viimeiseksi suureksi mestariteokseksi. "Vaikka
Sibelius ei olisi kirjoittanut mitään muuta, tämä
yksi teos riittäisi takaamaan hänelle paikan kaikkien
aikojen suurimpien mestarien joukossa", Cecil Gray kirjoitti.