 |



















|
Tyylillinen kehitys:
muutamia päälinjoja
Sibeliuksen
tyylillistä kehitystä ei ole aivan helppo hahmottaa. Emme voi
puhua ”keskikauden” tai ”myöhäiskauden” Sibeliuksesta, koska molempiin
kuuluu hyvin kirjavia teoksia kepeistä pianominiatyyreistä näyttämömusiikin
kautta absoluuttiseen musiikkiin, kuten sinfonioihin.
Varhaistuotanto
Alkupistekään
ei ole yksiselitteinen. Vesipisaroita mainitaan usein Sibeliuksen ensimmäiseksi sävellykseksi.
Hänen on väitetty tehneen pienen sävellyksen viululle ja sellolle
jo 10-vuotiaana, mutta todennäköisesti teos on syntynyt viitisen
vuotta myöhemmin, pieneksi harjoitukseksi säveltäjälle ja sellonsoittoa
aloitelleelle Christian-veljelle.
Sibeliuksen
kirjeissä ensimmäinen maininta omasta sävellyksestä on elokuulta
1883. Säilynyt trio on ensimmäinen varmasti päivitettävissä oleva
sävellys.
Sibeliuksen
varhaiset kamarimusiikkiteokset ainakin vuoteen 1885 asti on sävelletty
käyttömusiikkiksi perheelle ja musisoivalle lähipiirille. Niissä
on vaikutteita säveltäjiltä, joiden teoksia Sibeliuksen perhe harjoitteli.
Näihin kuuluivat Haydn, Mozart, Beethoven, Schubert, Schumann ja
Mendelssohn.
Sibeliuksen
siirtyessä Helsingin musiikkiopistoon syksyllä 1885 kamarimusiikkisävellyksiin
alkaa ilmestyä yhä enemmän aikalaissäveltäjien vaikutusta – Tšaikovskia
ja Griegiä – sekä yhä suurempaa varmuutta ja omaleimaisuutta.
Tässä
vaiheessa Sibeliuksen haaveet viuluvirtuoosin urasta saavat kolauksia,
ja kokeilut jousikvartetolle alkavat saada orastavia orkestraalisia
piirteitä. Helsingin opiskeluvuodet päättyvät 1889 a-molli-kvartettoon
ja A-duuri-sarjaan, jotka sinetöivät Sibeliuksen maineen suomalaisen
musiikin suurena toivona.
1890-luvun
tuotanto: kansallisromantiikan kausi
Berliinin
opiskeluvuonna 1889-1890 Sibelius keskittyi lähinnä tekniikkaharjoituksiin,
mutta pianokvintetto g-molli antaa vihjeitä uudenlaisesta demonisuudesta
ja pyrkimyksestä laajempiin kokonaisuuksiin. Vuoden 1890 saavutuksiin
kuuluu myös Romanssin h-molli ensimmäisen version julkaisu.
Sykähdyttävä, romanttinen melodia pääsi lopulta uusittuna opusnumerolla
2a Sibeliuksen hyväksymiin nuoruuden ”mieleenjohtumiin”.
Wienin
opiskeluvuosi 1890-1891 aloitti Sibeliuksen uran orkesterisäveltäjänä
Karl Goldmarkin ja Robert Fuchsin oppien avulla, ja orkesterista
tulikin hänen tärkein instrumenttinsa. Alkusoitto E-duuri ja Balettikohtaus
jäivät jäljelle suunnitelmasta ensimmäiseksi sinfoniaksi. Balettikohtaus
onkin jo varsin väkevää ja omaleimaista musiikkia – inspiraationaan
”surullinen muisto” käynnistä wieniläisessä bordellissa.
Tärkein
tyylillinen läpimurto Wienissä tapahtui kuitenkin Kalevalaa
lukemalla ja ”suomalaista” poljentoa musiikkiin hakemalla.
”Minusta
Kalevala on ihan moderni. Se on mielestäni musiikkia kaikki, teema
ja muunnelmia”, hän kirjoitti joulukuussa 1890. Samalla Sibelius
alkoi tehdä pesäeroa aikaisempiin malleihinsa. "Näytin eilen
osan sävellyksestäni Fuchsille, joka on täällä paras teoreetikko.
Hänestä se oli barbaarinen ja raaka... Eivätkö saksalaiset Sinustakin
ole osansa jo näytelleet. Eihän heillä ole esittää ketään sen kaltaista
kuin Zola, Ibsen Tchaikofsky jne!” Sibelius kirjoitti kihlatulleen
Aino Järnefeltille tammikuussa 1891.
Pari
päivää tämän jälkeen hän sävelsi Drömmen-laulun, jossa suomalaisen kansanmusiikin ja kalevalaisen poljennon
vaikutus on jo huomattava. ”Uusi se on ja myös suomalainen. Kyllä
minä uskon suomalaiseen musiikkiin, vaikka ’asiantuntijat’ hymähtelevätkin.
Se sointuva, oudon raskasmielinen monotonia, joka on kaikissa suomalaisissa
melodioissa, on hyvin tyypillinen, vaikka se oikeastaan onkin virhe.”
Huhtikuussa
1891 Sibelius katsoi opintojensa edenneen: ”hallitsen nyt orkesterin
ja teen sillä mitä tahdon ja mitä pidän totena”. Hän ryhtyi säveltämään
Kullervoa, Kalevala
mielessään. ”Kaikki
minun stämminkini ovat nykyään suoraan Kalevalasta”,
hän kirjoitti.
Kullervon
sävellysvaiheessa Wienissä, Loviisassa ja Helsingissä Sibelius uppoutui
yhä syvemmälle suomalaisen kansanmusiikin saloihin. Samalla hän
sovelsi kaikkea oppimaansa: Goldmarkin ja Fuchsin ohjeita teemojen
takomisesta ja orkestraatiosta sekä Beethoven-, Bruckner- ja Wagner-vaikutteitaan.
Kullervo on kuitenkin täysin omaleimainen, raju suurteos, jota voitaneen
verrata nuoren säveltäjän megalomaanisena ponnistuksena vain Gustav
Mahlerin Das klagende Liediin
ja myöhemmiltä ajoilta Olivier Messiaenin Turangalila-sinfoniaan
ja Magnus Lindbergin Kraftiin.
1890-luku
on Sibeliuksen kansallisromanttista kautta. Kalevala
antaa hänelle inspiraatiota mm. Karelia-näyttämömusiikkiin
ja siitä muokattuun Karelia-sarjaan,
Lemminkäissarjaan ja
kuorosävellyksiin, kuten Venematkaan.
Samalla veto absoluuttisempaan musiikkiin on jo selvä: Satu
on säveltäjälle ”mielentilan ilmaus”, johon hän ei halua antaa ohjelmaa.
1890-luvun
puolivälissä Sibelius käy läpi Wagner-kriisin ja pelastautuu siitä
Lisztin musiikkia tutkimalla. 1890-luvun lopulla Tšaikovski liittyy
entistä voimakkaammin vaikutteiden antajiin, samoin Berlioz – samalla
kun Sibeliuksen säveltäjäprofiili pysyy täysin omaleimaisena.
Arpa
on heitetty 1899, kun Sibelius nimeää uuden neliosaisen sävellyksen
”sinfoniaksi neljässä osassa” ja myöhemmin sinfoniaksi nro 1. Hän
liittyy osin jo vanhanaikaiseksi tuomittujen sinfonioiden tekijöihin,
mutta on valmis uudistamaan sinfonista muotoajattelua ja jatkamaan
myös ohjelmallisempien orkesterirunoelmien säveltämistä.
1900-1914: Kohti modernin musiikin
kärkeä
Sibeliuksen
läpimurto kansainvälisesti osui 1900-luvun ensimmäisiin vuosiin,
kun Kuningas Kristian II
–sarja, Tuonelan joutsen,
Finlandia, Lemminkäisen kotiinpaluu, Sadun
uusittu versio ja ensimmäinen sinfonia saatiin partituureina kansainväliseen
levitykseen. Sibeliuksen kansallisromanttinen linja jatkuu esimerkiksi
Tulen synnyllä 1902, mutta
toinen sinfonia samalta vuodelta on askel klassisempaan ja valoisampaan
suuntaan, erotuksena ensimmäisen sinfonian raskaasta myöhäisromanttisesta
sävelkielestä.
Voimakkaassa
tyylillisessä käymisvaiheessa Sibeliuksen sävelkieleen ilmaantuu
jo yllättävän dissonoivia ja kokeilevia sävyjä vuoden 1903 mestarillisissa
Höstkväll- ja På
verandan vid havet –lauluissa. Sadun
uusiminen ja viulukonserton sävellys sekä sen uusiminen kertovat
pyrkimyksestä yhä suurempaan keskittyneisyyteen: molemmissa teoksissa
laajempi ja moniaineksisempi ensimmäinen versio saa väistyä uuden,
keskittyneemmän version tieltä.
Teospari
Pohjolan tytär (1906)
ja kolmas sinfonia (1907) osoittavat Sibeliuksen kulkeneen kahta
tietä yhtä aikaa: Pohjolan
tytär on romanttisemmin orkestroitu, näyttävä teos. Kolmas sinfonia
on huomattavasti klassisempi ja hillitympi, mutta sen kolmannen
osan alku on näennäisessä kaaosmaisuudessaan toistaiseksi moderneinta
Sibeliusta.
Kolmannen
sinfonian aloittama keskittyneisyyden korostus jatkuu: kurkkuleikkauksen
jälkeen raitistunut Sibelius kuuntelee sisäisiä ääniä ja säveltää
Voces intimae –jousikvartettonsa 1909. Kehityslinjaa jatkaa neljäs
sinfonia, joka on keskittyneisyydessään, moderniudessaan ja kamarimusiikillisuudessaan
vailla vertaa vuonna 1911. Sisäistyneiden mestariteosten sarjaa
jatkavat Bardi ja Luonnotar
1913.
Rinnan
näiden teosten kanssa Sibelius säveltää esimerkiksi Valse
tristen menestystä kopioimaan tehdyn Valse
romantiquen 1911 ja työstää nuoruudentöitään, kuten Romanssia
h-molli ja Sanomalehdistön päivien musiikkia, jonka käyttökelpoisiksi
katsotuista osista muodostuu Historiallisia
kuvia I –orkesterisarja. Näyttämömusiikin ja pikkukappaleiden
teko jatkuu.
Vielä
yksi piirre ilmestyy Sibeliuksen tuotantoon entistä korostuneemmin
vuonna 1914. Aallottaret sisältää
ilmiselviä Debussy-vaikutteita, vaikka teos onkin karumpi kuin vaikkapa
Debussy La Mer. Näin Sibelius
oli 1910-luvun vaihteessa hyödyntänyt ajan virtauksista ekspressionismia
(neljäs sinfonia) paluuta klassisempaan estetiikkaan (kolmas sinfonia)
ja impressionismia (Aallottaret)
liittymättä kuitenkaan varsinaisesti näihin suuntauksiin.
1914-1919: pikkukappaleet
ja sinfoninen mestaruus
Ensimmäisen
maailmansodan syttyminen merkitsi säveltäjälle työlästä kaksoiselämää.
Kun yhteydet maailmalle katkesivat, hän joutui säveltämään tavattoman
määrän harrastelijoidenkin omaksuttavissa olevia pianokappaleita
ja muita pieniä töitä toimeentulonsa turvaamiseksi. Samalla hän
jännitti voimansa sinfonista muotoa uudistaneeseen viidenteen sinfoniaan.
Kamppailu
viidennen sinfonian kanssa ei päättynyt kantaesitykseen 50-vuotisjuhlissa
8. joulukuuta 1915 eikä uusittuun versioon vuotta myöhemmin. Vasta
kun kaksi ensimmäistä osaa oli sulautettu yhteen nerokkaalla tavalla
ja kun hidas osa oli monipuolistunut merkittävästi alkuperäisestä,
Sibelius oli vuonna 1919 tyytyväinen.
Konservatiivisempien
pikkukappaleiden tekijä näytti myös sinfoniansa sävelkielessä lähestyvän
jälleen perinteitä modernin neljännen sinfonian jälkeen. Mutta kun
harmoniat ovat perinteisempiä, muotoajattelu on entistäkin edistyksellisempää
ja mestarillisempaa.
1920-luvun tuotanto: sinfoninen
ykseys
1920-luvun
alkupuolella Sibelius sävelsi kuudennen (1923) ja seitsemännen sinfonian
(1924), joita hän oli luonnostellut samaan aikaan viidennen kanssa.
Ne merkitsevät sinfonisen keskittyneisyyden huipennusta, päätepisteenä
yksiosainen seitsemäs sinfonia. Se on todellakin tiivis yksiosainen
sinfonia, ei sinfonian
yksi osa. Kyseessä on ainutlaatuinen sävellys, jossa muoto syntyy
sisällöstä.
Samaan
aikaan pikkusävellysten sävellystahti rauhoittuu, ja säveltäjä rentoutuu
pienten sarjojen, kuten Suite
caractéristique ja Suite
champêtre säveltämistyössä.
1920-luvun
puolivälissä Sibelius on osaamisensa huipulla. Näyttämömusiikki
huipentuu Shakespearen Myrskyn
säveltämiseen 1925, ja orkesterirunot saavat huipennuksensa
yhtä teemaa taitavasti käsittelevässä
Tapiolassa 1926.
Sibeliuksen
sanotaan vaienneen osaamisensa huipulla, mutta 1927 työstetyt orkesterisarjat
Myrsky-musiikista eivät
kaikilta osin vastaa näyttämömusiikin antamaa lupausta, ja tämän
jälkeen sävellysputki tyrehtyy nopeasti.
Sibelius
saa vielä valmiiksi joitakin erinomaisia, askeettisia pieniä teoksia,
mutta kahdeksannen sinfonian luonnokset hän polttaa vuosien uurastuksen
jälkeen 1940-luvulla.
Myöhäiset teokset
”Ainolan
hiljaisuus” ei ole aivan niin hiljainen, kun on luultu. 1930-1957
Sibelius tekee useita uusia sovituksia, joissa ekonomia ja askeettisuus
näyttävät olleen tärkeitä arvoja säveltäjälle. Vielä kesällä 1957
hän sanelee uudet versiot Kom
nu hit, död –laulusta ja Kullervon
valituksesta. Kom nu hit,
död –kehotus toteutuu 20. syyskuuta 1957.
|
|
 |