Lasten puolisoita, lastenlapsia

Jussi Snellman (1879-1969)

Jussi Snellman oli Sibeliuksen vävy, Ruthin puoliso ja Suomen Kansallisteatterin näyttelijä. Snellmanin muisto Ainolasta kertoo Myrskyn säveltämisestä syksyllä 1925.

"On kylmä tähtikirkas syyskuun ilta. Ainolan suurissa hirsihuoneissa on äkillisen pakkasen lähettämä viileys. Juna viheltää kaukana. Talon väki on mennyt levolle.
Mutta Sibelius valvoo, lopettaa suurta sävellystyötään Shakespearen Myrskyyn, johon Tanskan kuninkaallinen teatteri on häneltä tilannut musiikin.
Jännitys tuntuu koko kodissa. Yöllä säveltäjä tekee työtä, aamun valkeamaan ja ohi siitäkin kello seitsemään, kahdeksaan asti.
Nyt syntyy Prosperon musiikki ja Kalibanin eläimelliset, oudot, intohimoiset säveleet (...) musiikin haltioittamana Sibelius kamppailee ja luo, kieltäytyy usein ruoasta ja juomasta ja unesta, sillä sävellyksellä on kiire, se pitää häntä hellittämättä kuumeisessa vireessä.
Mutta aamupäivällä, niukan unen jälkeen, hän mitä rakastettavimpana isäntänä ottaa vastaan vieraita, haastattelijoita, valokuvaajia, sanomalehtimiehiä, keskustelee, laskee leikkiä, antamatta vieraiden aavistaa, kuinka sopimattomaan aikaan he ovat saapuneet häiritsemään mestaria.
Ja tämän kaiken ohella hän joka päivä määrättynä hetkenä istuu mallina maalarille. Valtio on tilannut hänestä suuren muotokuvan [nykyisin Finlandia-talossa kapellimestarin huoneessa] ja taiteilija Antti Favén on saapunut ratsuineen ja palvelijoineen suorittamaan tätä tehtävää.
Alhaalla salissa on suuri teline, raskas honkainen työpöytä, jolle on ladottu tusinoittain erikokoisia siveltimiä, pari mahtavaa palettia, ja nurkasta katselee kokonainen kasa kirkkaita tärpättipulloja. Sibeliuksen hienojen sikaarien tuoksuun sekoittuu öljyvärien ja tärpätin miellyttävän ärsyttävä haju.
Määrätyillä tunneilla kaksi taiteilijaa, sävelten nero ja värien mestari ovat vastakkain, maalari koettaa värein ja piirtein synnyttää kankaalle maestron ilmehikkään, monivivahteisen persoonallisuuden.
Talon emäntä, valoisaotsainen Aino ottaa osaa kaikkeen, sielunsa koko virityksellä antautuu seuraamaan sävellystyötä, havaitsee pienimmistäkin merkeistä miehensä kaikki mielentilat, iloitsee ja kärsii luomiskamppailussa mukana.
Hän valvoo herttaisella tyyneydellä koko taloutta, neuvottelee ja päättää urakoitsijan kanssa tärkeistä korjauksista, saunan uudelleen rakentamisesta, kyökin perinpohjaisesta uusimisesta -- ja loihtii koko kodin piiriin ihmeellistä viihtyisyyttä, hienostunutta kauneutta sekä sopusointua.
Ei Ainolassa ole ylellistä eikä komeilevaa. Sibeliuksen mestarisävellyksiä soitetaan valtamerien takana kauimpana lännessä ja etäisimmässä idässä. Mutta mestari itse asuu pärekattoisessa majassa, puinen permanto kajahtaa hänen askeleittensa alla ja pehmeän kellahtavat seinähirret saavat olla muun perheen mukana hänen säveleittensä ensimmäisinä kuulijoina.
Mutta kaunista täällä on, ainutlaatuisen persoonallista ja taiteellisen kodikasta."

Jussi Jalas (1908-1985)

Jussi Jalas (vuoteen 1944 Blomstedt) oli Sibeliuksen vävy, Margareta-tyttären puoliso ja aikansa tunnetuimpia suomalaisia kapellimestareita. Hän toimi mm. Suomen Kansallisoopperan ylikapellimestarina 1958-1973 ja Sibelius-Akatemian kapellimestariluokan opettajana 1945-1965. Tässä muistossa Jalas kertoo ensivierailustaan Ainolassa.

"Tapasin Sibeliuksen ensimmäisen kerran eräänä kauniina toukokuun lopun päivänä vuonna 1924.
Olin silloin 15-vuotias ja hiljattain Jyväskylästä Helsinkiin muuttanut koulupoika ja musiikinopiskelija. Piiu (Margareta), Sibeliuksen neljäs tytär, joka jo silloin oli paras ystäväni, oli kutsunut minut Ainolaan nuorten juhliin. Koska minun oli aikaisemmin samana päivänä esiinnyttävä Konservatorion oppilasmatineassa, jouduin saapumaan pari tuntia toisten jälkeen. Kävellessäni heräävän luonnon keskellä läpi metsän Ainolan puutarhaan olin tietenkin tavattoman jännittynyt. Sibelius oli jo aikoja sitten muodostunut käsitteeksi, hän oli elävä legenda, jonka kohtaaminen saattoi hermostuttaa kansainvälisiä kuuluisuuksiakin, saati sitten nuorta koulupoikaa.
Pihan perällä kohosi Lars Sonckin suunnittelema huvila, se talo, jossa olivat syntyneet useat mestarin kuuluisimmista ja rakastetuimmista sävellyksistä. Koin hetken ajan, että olin tullut paikkaan, jossa kaikki materia oli vierasta. Lämpimän kevätpäivän takia olivat Ainolan ovet avoinna ja kävelin sisälle. Piiu tuli minua vastaan ja juoksi sitten yläkertaan kertomaan tulostani isälleen. Ja sitten hän tuli komearyhtisenä tarkastellen minua läpitunkevilla mutta ihmeen lempeillä, lemmikinsinisillä silmillään. Hän tervehti minua ystävällisesti, ja kertoi kouluaikana olleensa isäni [arkkitehti Yrjö Blomstedtin] toveri ja että isoisäni oli ollut hänen latinanopettajansa Hämeenlinnan lyseossa. Vuosia myöhemmin totesin hänen pyrkivän aina sanomaan jokaiselle jotain erityisen henkilökohtaista.
Hän keskusteli aika kauan kanssani ja pyysi minua sitten soittamaan. Ensimmäisen kerran elämässäni tunsin ramppikuumetta ja aloin jäykistyvin käsin soittaa silloista bravuurinumeroani Lisztin kuudetta rapsodiaa. Enkä soittanut hyvin, sillä yritin liikaa. Sibelius kuunteli kärsivällisesti loppuun saakka ja sanoi, että soitin musikaalisesti. Myöhemmin olen joskus todennut, että hän käyttää samaa sanontaa, jos omasta mielestäni esitykseni ei ole oikein onnistunut, eikä hän löydä muuta sanottavaa. Sibelius oli aina kohtelias ja hienotunteinen."



Marjatta Kirves (1915-)

Marjatta Kirves on tätä kirjoitettaessa Sibelius-suvun vanhin jäsen. Hän on Eva Paloheimon tytär ja säveltäjä Jean Sibeliuksen ensimmäinen lapsenlapsi. 

"Tulo Ainolaan oli sellainen rituaali. Ensin oli Aino [Kari], joka avasi oven. Sitten marssittiin sisään, eteisessä oli mummi avosylin ottamassa vastaan. Ja salin ovella oli pappa myhäilemässä, että tervetuloa.
Usein heräsin öisin papan soittoon, ja ajattelin, että nyt on papalla hyvä mieli. Ja sitten nautin siitä. Ja nukahdin uudelleen.
Pappa sähköisti Ainolan ilmapiirin olemuksellaan. Kaiken piti tapahtua silmänräpäyksessä, ögonblicken.
Hän oli hyvin huomaavainen ihminen. Keittäjääkin hän muisti, ja kun oli hyvää ruokaa, hän ampaisi pöydästä kiittämään, että nyt oli hyvää. Pappa tykkäsi puurosta, usein syötiin rehellistä arkiruokaa, perunoita ja soosia.
Hän nousi kahdentoista aikaan ja aloitti iltamyöhällä työn. Hän käveli päivittäin ripeästi tienhaaraan ja keppi kulki kepeästi askelten tahtiin. Sitten keppi pyörähti, ja hän kuulosteli jotain hetken -- ja sitten mentiin taas. Hän oli hauska näky, arvokas herra keskellä maalaismaisemaa.
Hänellä oli siniset silmät, pohjaton katse, jossa ilmeet vaihtuivat nopeasti. Rakkaimmiksi muistoikseni ovat jääneet monet yhteiset naurunhetket. Hänellä oli samanlainen huumorintaju. Kun katsoi silmiin, niin jo nauratti. Hän sanoi minulle, että älä koskaan muutu." 

Erkki Virkkunen (1917-)

Erkki Virkkunen on Ruth Snellmanin poika. Varatuomari Virkkunen toimi pankinjohtajana ja 1940-luvun lopulta lähtien Jean Sibeliuksen uskottuna talousasioissa.

"Vanhempani olivat näyttelijöitä Kansallisteatterissa. Joka kesä he lähtivät maaseutukiertueelle ja meidät plaseerattiin sitten Ainolaan. Näin minä olen siellä ollut ihan pienestä tuonne ihan sotaan saakka. Systeemiin kuului se, että olimme siellä kesäkuun ja sitten mentiin vanhempien kanssa kesäpaikalle Hämeeseen kuudeksi viikoksi. Sitten alkoi teatteri ja oltiin taas Ainolassa koulun alkuun saakka. 
Sibelius sävelsi hyvin paljon öisin. Hän soitti, ja sehän oli meistä kovin hienoa ja aivan ainutlaatuista. Mutta en minä voi sanoa, että olisin siellä kuullut jotakin, jonka olen tunnistanut myöhemmin konserteissa. Hän soitti kyllä muhkeita juttuja.
Päivisin siellä oli kova laki. Ei saanut laulaa eikä soittaa. Hän nousi puolenpäivän aikaan. Hänelle tuotiin jo sänkyyn lehdet, ja hän luki Hufvudstadsbladetia, Helsingin Sanomia ja Uutta Suomea sekä ulkomaisia lehtiä. Hän seurasi tarkasti arvosteluja. Koko talo oli hajalla, jos oli jotain väärää sanottu. Kyllä sen huomasi, että oli huonot lehdet tänään. Sitten oltiin vaan ihan hiljaa.
Hän asui toisessa kerroksessa ja siellä oli parveke. Aino Kari laittoi hänelle huuhteluveden. Muistan, kun olin pikkuinen poika, ja siellähän oli hirmuinen mekkala, kun vesi vaan loiskui. Hän oli aina tip top. Kesällä hänellä oli valkoinen puku, joka oli aivan tahraton. Tähän rituaaliin kuului, että hän tuli sitten puutarhaan, jossa siskoni kanssa kitkettiin ja tehtiin muita puutarhatöitä. Ei siellä laiskoteltu. Hän tuli sinne ja vapautti, jutteli jotain.
Hän käveli joka päivä, meni oikein maantielle, kun siellä ei ollut vielä hirveätä liikennettä. Se piti hänet kunnossa. Hän oli hyväkuntoinen mies. Kun hän tuli sieltä, oli päiväkahvi, joka juotiin puutarhamajassa. Usein oli vieraitakin, Järnefeltejä ja muita. Se oli tällainen iso tilaisuus. Sitten syötiin päivällinen, joka oli aina tosi muhkea. Helmi Vainikainen ja Aino Kari hoitivat huushollia. Sitten oli iltatee. Se oli hirveän hauska tilanne. Meillä oli tämän Ainolan mummin [Aino Sibeliuksen] kanssa hirveän hauskaa. Pelattiin sellaista sextonspel-peliä. Ei pappa pelannut, hän seurasi kyllä sieltä sivusta. Hän oli ystävällinen ja huumorintajuinen henkilö.
Hänen sävellystyöstään ei puhuttu. Meillä oli perhepiiri, jossa juteltiin hauskoja, mutta emme puhuneet musiikista. Se oli tabu."

Laura Enckell (1919-)

Laura Enckell on Ruth Snellmanin tytär. Muistossaan hän palaa Ainolan 1920-lukuun.

"Olen jälleen päässyt Ainolaan ja nautin hyvänolontunteesta. Ilmassa on auringonpölyä ja sikarinsavua, tiedän olevani tervetullut ja tunnen, että minua rakastetaan. Koetan syödä oikein kauniisti ja olla hyvin kiltti. Ja sitten Pappa taas kysyy:
"Kummasta pidät enemmän: nupinauloista vai Papasta?"
"Papasta", vastaan epäröimättä. Mikä kysymys!
"Entä kummasta pidät enemmän: marjapuurosta vai Papasta?"
Nyt minun täytyy jo harkita. Ja mitä kauemmin vastaus viipyy, sitä makeammin Pappa nauraa.
"Papasta", sanon lopulta pienellä äänellä, ja taas Pappa nauraa. Mitä ihmettä hän oikein tarkoittaa?
Ateria kestää kauan Ainolassa. Se on aina seurusteluhetki ennen kaikkea: kerrotaan juttuja ja nauretaan paljon, nautitaan ateriasta ja yhdessäolosta. Papalla on loputtomiin kertomista ja hän kertoo hauskasti, esittäen muutamalla ilmeellä tai eleellä milloin mitäkin henkilöä. Maailma aukeaa silmieni eteen värikkäänä ja kiehtovana. Niin että kun hän joskus katsoo minuun ja sanoo: "Ajattele, sinulla on koko pitkä, ihana elämä edessäsi", uskon, että se on ihana ja toivon, että se olisi pitkä.
Joskus taas on ukkosta ilmassa. Sanomalehdissä tai postissa on tullut jotain ikävää, puhutaan politiikasta tai muista asioista, joita en ymmärrä. Pappa katsoo usein ulos ikkunasta, puhuu kiihtyneellä äänellä, nousee välillä kävelemään edestakaisin huoneessa, tuskin koskee ruokaan, ei vilkaisekaan minuun. Silloin kutistun ihan pieneksi ja oikein tunnen, kuinka ilma on täynnä sähköä, pöytäkin ihan tärisee. Mutta Mummi, rakas, ihana Mummi ei kutistu. Pää pystyssä, valppaana ja kiinnostuneena hän seuraa Papan puhetulvaa lausuen aina välillä päättäväisesti oman mielipiteensä ja johdattaen keskustelun lopulta rauhallisempiin uomiin. Myrsky on ohi.
Olin kai koko lailla tottelevainen, koska muistan Papan todella suuttuneen minulle vain kerran. Istuimme silloinkin ruokapöydässä ja Pappa oli kiihdyksissään jonkun sävellyksensä painatuksessa sattuneesta erehdyksestä: siihen oli tullut väärä nuotti, painovirhe. Yritin epätoivoisesti lohduttaa häntä ja sanoin, onneton, häntä rauhoittaakseni, että eihän se niin paha ole, "eihän sitä kukaan huomaa" (näinhän joskus lohduttelin itseäni, kun sattui jokin rötös. Voi kauheata, miten Pappa suuttui! "Kuinka sinä VOIT ajatella noin?" Hän oli aivan järkyttynyt. Hän tuli niin pahoilleen, että nousi pöydästä ja meni toiseen huoneeseen. Tietenkin minä kaduin heti, pyysin ja sain anteeksi, mutta häpeäntunteeni ei haihtunut pitkään aikaan -- taidan punastua vieläkin sisäisesti tätä ajatellessani.
Iltaisin istuimme. Mummi ja minä, pöydän ääressä ison lampun alla ja pelaamme pelejä. Pöydän toisessa päässä on tarjottimella vesipuolukoita tai jotain muuta hyvää. Pappa kävelee mietteissään edestakaisin poltellen sikaria; askeleet ovat ripeät ja määrätietoiset ja niiden kaiku on jäänyt mieleeni tavattoman selvästi aivan välttämättömänä osana iltatunnelmasta. Mummi on verraton toveri kaikessa minulle. Pelistä tulee hauska ja jännittävä, hän on yhtä innostunut kuin minäkin ja nauraa joskus niin, että kyyneleet tulevat silmiin. Silloin tällöin Pappa pysähtyy sanomaan meille jotakin; häntä ei läsnäolomme tunnu häiritsevän. Hän on omissa ajatuksissaan, mutta ei luoksepääsemätön, läsnä ja poissa yhtaikaa.
Nukun ruokasalin vieressä, huoneessa, jossa on kukalliset seinäpaperit. Voi sattua, että yöllä herään, mutta turvan tunne ympäröi minut ja paha uni unohtuu, kun kuulen Papan askeleet. Ne lähestyvät ja loittonevat, lähestyvät taas, ja askelten äänestä osaan tarkkaan päätellä, millä kohtaa huoneita hän milloinkin liikkuu. Hän saattaa pysähtyä flyygelin ääreen, ottaa soinnun, useampiakin, soittaa ehkä pitempäänkin ja sitten, yhtäkkiä soitto lakkaa ja hän alkaa taas kävellä.
Minun on sanomattoman hyvä olla ja nukahdan pian uudelleen. (…)

Merike Ilves (1925-)

Toimittaja Merike Ilves on Katarina Ilveksen tytär.

"1930-luvulla olin aika paljon Ainolassa. Isäni oli pankinjohtaja ja hoiti Sibeliuksen tilejä ja veroja. Usein menimme pankin autolla koko perhe Ainolaan ja tultiin vasta myöhään kotiin. Olimme Ainolassa myös jouluja, ihan viikko kerrallaan.
Sen tiesi vaan, että siellä ei saanut meluta. Se ei ollut vain hänen lapsilleen, vaan se oli vielä selviö meillekin. Jos halusi laulaa, piti mennä metsään.
Muistan, kuinka hän yöllä soitti pianosta akordeja. Me nukuimme lastenhuoneessa, nykyisen kirjaston kohdalla, hänen työhuoneensa alapuolella, ja sinne kuului joskus pianon ääniä. Sibeliuksen viimeinen työhuonehan oli alunperin äitini kamari.
Hän kertoi meille satua Ainosta ja Armaasta. En tiennyt, että samaa satua oli kerrottu jo tyttärille. Hän lopetti sen aina kesken. Siinä oli jotain hirveän vetävää.
Koska hän sävelsi öisin, ei yhteistä aamupalaa ollut. Me lapset söimme velliä keittiössä ja isovanhemmille vietiin aamukahvit yläkertaan. Yhdessä istuimme pöytään vasta kello 12 aamiaiselle.
Hän oli hyvin huvittunut lapsista. Hän kulki kanssani metsässä ja hänellä oli aina huvittunut pilke silmässä. Äiti kertoi, että kun olin ihan pieni, olin lähtenyt isoisän kanssa metsään, ja heti kun Ainolan kattoa ei enää näkynyt, kysyin, että osaatko sinä ihan varmasti kotiin, ollaanko me jo eksytty. Tämä oli hänestä hirmuisen veikeätä.
Kävelyllä mentiin usein papan temppeliin, joka oli uloimmassa metsäniemekkeessä. Se oli ihan toisen näköinen silloin. Siellä oli juurakoista tehty tummanvihreä puutarhatuoli. Se paikka oli oikeasti temppelin näköinen. Nyt se on pelkkää metsikköä.
Radiota hän kuunteli aina, lähinnä omia juttujaan. Mehän tietysti rakastettiin Markus-sedän lastentuntia, mutta sitä sai kuunnella vain kotiapulaisten Hellun ja Ainon huoneessa. Keittiön takana oli radio ja siellä me kuuntelimme lastentunnit.
Mummi oli hirveän ylpeä tomaattihuoneestaan. Emme koskaan joutuneet puutarhatöihin, mutta saimme korjata satoa. Aino harjasi valkoiset hiuksensa aina siellä puutarhassa, ja kerran löytyi linnunpesä, joka kokonaan punottu niistä.
Ainolan charmi oli siinä, että se oli sellainen juhlapaikka, mikä ei johtunut siitä, että isoisä oli niin kuuluisa, vaan siitä, että se oli niin staattinen! Se oli aina samanlainen ja siellä oli aina sama tunnelma. Siellä ei yllättynyt koskaan, se oli ihmeellinen Shang-ri-la."

Juhana Blomstedt (1937-)

Jean Sibelius riippukeinussa tyttärenpoikansa Juhanan kanssa 1939.

Juhana Blomstedt on Heidi Blomstedtin vanhin poika, kuvataiteilija ja professori.

"Olin ilmeisesti aika vaikea pideltävä, koska äiti kertoi kerran soittaneensa Ainolaan ja kysyneensä, miten Juhana jaksaa. Pappa oli vastannut, että Juhana jaksaa hyvin, mutta hänen suojelusenkelinsä on kovin väsynyt.
Jatkosodan pommituksista muistan, että olimme kerran saunassa suojassa ja näimme taivaan yöllä räjähdyksistä valkoisena pitkän matkaa Helsinkiin päin. Kaupungissa asuneena pyysin, että laitetaan verhot ikkunan eteen. Mummi sanoi jotain hyväksyvää.
Aikuiset kuuntelivat radiosta uutisia, ja iltaisin hiivin joskus kuuntelemaan portaisiin, kun radiossa puhuttiin suurista tappioista. Minä arvelin, että tappiot olivat niitä radion suuria namiskoita ja ihmettelin aikuisten vakavia ilmeitä.
Pappa oli muuten kyllä hyvin ystävällinen, kertoi meille hauskoja satuja ja nauroi mielellään. Uskoisin, että hän oli onnellinen ihminen, joka sai mielenrauhaa oman elämäntyönsä merkityksestä. Muistan, kuinka hän kuunteli omia teoksiaan radiosta. Otsa oli rypyssä. Hän kaitsi niitä teoksia kuin omia lapsiaan.
Siellä oli tiukat käyttäytymissäännöt. Ruokapöydässä ei esimerkiksi saanut puhua, ellei erikseen puhuteltu.
Olin vielä niin pieni, etten osannut kirota. Siimes oli hyvä kaverini, se oli talonmiehenä, vaikka ei asunutkaan Ainolassa vaan Järvenpään puolella. Kävin usein heillä siinä lähistöllä kuuntelemassa hänen haitarinsoittoaan.
Kerran pyysin häntä opettamaan edes yhden kirosanan. Sitä piti heti kokeilla ruokapöydässä, ja Pappa käski minut välittömästi keittiöön syömään. Sen piti olla kauhea häpeä, mutta minähän söin siellä mielummin, kun siellä sai olla vapaammin. Salin puolella ruokapöydässä ei saanut puhua ellei kysytty.
Kiroilua kauhisteltiin, kunnes pappa ja mummi ymmärsivät, että en ollut ymmärtänyt, mitä kyseinen sana merkitsi. Olisiko nyt sitten ollut perkele tai saatana.
Ruokasalin pöydän alla oli nappi, josta painettiin jalalla ja keittiössä tiedettiin, koska tuoda seuraavaa ruokalajia. Sehän oli mystistä, että sai itse painaa sitä nappia papan luvalla. 
Muistan myös papan pitkät kävelyt, joilla hän piti itseään kunnossa. Ja iltaisin mummi pelasi pasiansseja ja yhdessä koottiin valtavia palapelejä."